Jämsä oli 1800-luvun loppupuolen raviurheilun ja hevoskasvatuksen mahtipitäjiä, jossa oli paljon hyviä hevosia ja aktiivisia hevosmiehiä. Parhaimpina vuosina 1800-luvun loppupuolella jopa 26% valtion ajojen palkinnoista tuli koillisen Hämeen alueelle. Jämsässä ehdittiin edelle myös seuratoiminnassa, sillä vuonna 1876 perustettu Jämsän Hevosystäväinseura oli tiettävästi yksi varhaisimpia suomalaisia hevosseuroja.

Ensimmäiset kilvanajot Jämsässä oli pidetty jo vuotta ennen seuran perustamista yksityisinä ajoina. Niitä hallitsi kuuluisa jämsäläinen hevosmies Niklas Havu Valtti-oriillaan. Havu oli tunnettu erinomaisena hevostenkäsittelijänä, ja sai sen takia runsaasti myös muiden omistajien hevosia ajettavakseen – häntä voikin luonnehtia yhdeksi varhaisimmista suomalaisita lainakuskeista ja ammattiajureista. Varhaisiin jämsäläisiin lainakuskeihin kuului myös muun muassa räätäli Erik Laaksonen, joka ajoi kilpaa aina Viipuria myöten lähes kaikki talvet läpeensä.

Niklas Havun kautta kulkeneista hevosista on kuuluisimpia ori Jaakko I Tt 118, joka ei olekaan sen vähempää kuin yksi suomenhevosen neljästä tärkeimmästä kantaisästä. Jaakko I Tt 118 oli syntynyt Keuruulla ja myytiin Jämsästä melko pian eteenpäin Längelmäen kautta Porvooseen. Sen merkittävimmät pojat, Poke Tt 693 (jonka emänisä oli Havun Valtti-ori) ja Jaakko II Tt 438 syntyivät kuitenkin Jämsässä.

Poke Tt 693:n kautta Jaakon aloittama isälinja jatkui Sopusointuun ja siitä eteenpäin ensimmäiseen suomalaiseen tähtijuoksijaan, satuori Murtoon, joka nykyvinkkelistä katsottuna on ehkä merkittävin suomalaisrotuinen hevonen kautta aikain. Mullikan eli nykyisen Salovuoren tilalla syntyneestä Jaakko II:sta tuli puolestaan Erik Laaksosen käsissä aikansa juoksijakuuluisuus. Se oli ensimmäinen suomalainen hevonen, joka alitti 3 virstan matkalla 6 minuuttia. Veljensä Poken tavoin Jaakko II piiri nimensä myös jalostushistoriaan, sillä se näkyy suoralla isälinjalla mm. ravinopeutta periyttäneiden oriiden Välke 990 ja Manni 1876 takana, sekä isänisänä ensimmäisellä kantakirjaan hyväksytyllä suomalaisella hevosella, Ukonpoika 1:llä.

1800-luvun lopun loistovuosista jämsäläinen hevosharrastus hiipui uudelle vuosisadalle tultaessa. Samalla seuratoiminta hiljalleen lakkasi. Niinpä jämsäläiset hevosmiehet kokoontuivat vuonna 1915 perustamaan seuraa uudelleen. Nimeksi otettiin nyt Jämsän hevosjalostusseura.

Uuden seuran toiminta oli varsinkin 1920-luvulta eteenpäin vilkasta, sillä ravikilpailujen lisäksi seura järjesti erilaisia kursseja ja tapahtumia. Yhdessä Itä-Hämeen hevosjalostusliiton kanssa pidettiin Jämsässä parhaimpina vuosina jopa kaksi tamma- ja varsanäyttelyä. Vuonna 1932 Jämsän hevosjalostusseuran ylläpidättäväksi siirtyi osakeyhtiöpohjalla 1920-luvulla aloitettu orivarsalaiduin, joka hevosjalostusseuran alaisena jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1964 saakka. 1940-luvulta 1960-luvun alkuvuosiin saakka seura piti lisäksi Jämsässä sekä hevoshuutokauppoja että hevosten myyntitilaisuuksia, parhaina vuosina jopa useampia.

Vaikka hevosharrastuksen aktiivisuus välillä hiipui, oli jämsäläisen hevoskannan laatu pysynyt koko ajan erittäin korkeana. Useat sotia edeltävän ja myöhemmän ajan lähteet mainitsevatkin erityisesti Jämsän tammakannan yhtenäiseksi ja korkeatasoiseksi.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltävän ajan jämsäläisistä tammoista ehkä merkittävin oli sekä isänsä että emänsä puolelta montea polvea taaksepäin jämsäläisistä suvuista polveutuva Lallu 1712-II, joka jätti kaksi kantakirjatytärtä ja peräti kolme kantakirjapoikaa. Lallun menestynein poika oli työhevosjälkeläisistään valiopalkintoa vastaavalla AA-merkinnällä palkittu, monen juoksijankin suvussa näkyvä ori Johto 3524 AA, joka näkyy mm. tähtijuoksijaori Primauksella emänisänä.

Kauas ei Johdon saavutuksista jäänyt Lallun toinenkaan poika, Jämsässäkin astunut Noron-Hessu 3105, jonka isä Kössin-Noro 2075 oli yksi sotia edeltävän ajan merkittävimpiä jämsäläisoriita. Noron-Hessu sai työhevosjälkeläisistään kuolemansa jälkeen I palkintoa vastaavan A-kirjaimen. Parhaiten Noron-Hessu muistetaan nykypolvissa legendaarisen ihmeruuna Reippaan emänisänä.

Noron-Hessun ja Kössin-Noron lisäksi toista maailmansotaa edeltäneen 1900-luvun alkupuolen kovimpia orinimiä Jämsässä olivat mm. Lallun isä Ralli-Kone 1721 sekä Jämsässä yli 10 vuotta astunut ori Järeä 3305. Järeä sai juuri Jämsässä jättämien jälkeläistensä perusteella Noron-Hessun tavoin A-merkinnän. Merkittävin sen jälkeläisistä oli Leppävirralla elämäntyönsä tehnyt ori Pomi 4344, joka palkittiin jälkeläistensä perusteella harvinaisella ja arvostetulla Valio-palkinnolla, korkeimmalla mahdollisella tunnustuksella.

Pomin emänemä oli kuulu jämsäläinen jalostustamma Hörön-Söpö 2902-II AA, joka oli siis itsekin saanut Valion arvoa vastaavan AA-palkinnon. Tuon ajan jämsäläisten tammojen joukossa huomion ansaitsee myös Erik Laaksosen pojan Vihtori Laaksosen Salama 909-IH, jota kehuttiin aikanaan jopa Suomen kauneimmaksi tammaksi.

Ravikilpailutoiminta oli Jämsän seudulla jo 1900-luvun alussa varsin vilkasta etenkin talvikaudella. Ravikilpailuja olivat järvien jäillä järjestämässä Jämsän hevosjalostusseuran lisäksi mm. Korpilahden, Juokslahden, Längelmäen ja Kuhmoisten hevosseurat. Jämsän hevosjalostusseuran omat ravikilpailut ajettiin aluksi tammikuun alkupuolella Jaatilanjärven jäällä. Säiden vaihtelu teki kuitenkin jääravien järjestämisestä tuolloinkin haastavaa, joten seurassa virisi jo 1930-luvulla ajatus oman maaradan perustamisesta.

Vuonna 1935 Jämsän hevosjalostusseura osti yhdessä Alhojärven hevosjalostusseuran kanssa maa-alueen omaa kilpa-ajorataa varten. Rakennustöissä pyrittiin välttämään suurten lainojen ottoa, joten pääosin talkoovoimin tehdyt työt edistyivät melko hitaasti. Sotavuodetkaan eivät kuitenkaan pysäyttäneet kokonaan rata-alueen raivausta ja rakennusten pystytystä, ja jo joulukuussa 1945 pääsivät jämsäläiset hevosmiehet ajamaan kilpaa uudella radalla. Varsinaiset vihkiäisravit tuoreella radalla ajettiin 3.-4.8.1946.

Jämsän radan valmistuminen kiinnitti heti huomioita ravipiirien ulkopuolellakin. Talkoovoimin pystytettyä rataa kiiteltiin upeana hevosmiesten yhteishengen ja sitkeyden osoituksena, mutta myös onnistuneena ratana. Se alkoi jo 1940-luvun viimeisinä vuosina saada nopean radan maineen, eikä suotta. Hyvät olosuhteet alkoivat houkutella kahdesti kesässä ajettuihin Jämsän kaksipäiväisiin raveihin jo 1950-luvun alussa maan kovimpia juoksijoita. Rataennätys tippui vauhdilla, ja vuonna 1958 tipautti ruuna Reipas varsinaisen pommin: se alitti Purjeen vanhan 1000 metrin Suomen ennätyksen 0,4 sekunnilla ajallaan 24,4.

Vielä suurempi pommi putosi vuotta myöhemmin, kun ravikuningas Ero-Lohko ravasi Jämsän heinäkuun raveissa kaksi maailmanennätysaikaa: lauantaina se juoksi 1000 metrillä huiman tuloksen 1.22,0 ja sunnuntaina 2000 metrillä ajan 2.50,1, joka kilometriajaksi muutettuna teki 1.25,1.

Kaksi virallista Suomen ennätysaikaa nostivat Jämsän radan pitkäksi aikaanopeustilastojen kärkeen. Ennätyksistä jälkimmäinen kesti aikaa tasan kaksikymmentä vuotta – täyden matkan eli kaksi kilometriä pinkoi lujempaa vasta ihmeruuna Olle Lappeenrannassa vuonna 1979 ajalla 24,0a. Ero-Lohkon tuhannen metrin ajasta tuli kuitenkin ennätyksenä vieläkin kestävämpi, sillä se jäi kyseisen matkan kaikkien aikojen parhaaksi viralliseksi noteeraukseksi, kun 1970-luvulta alkaen ennätyksiin kirjattiin vain 1600 metrillä tai sitä pidemmillä matkoilla syntyneet ajat. Maililla Ero-Lohkon tuhannen metrin ajan alitti Vieteri, sekin vuonna 1979 ja Lappeenrannassa, juostessaan omaksi ennätyksekseen jääneet numerot 21,6a.

Jämsän omista hevosista ei vielä sodan jälkeisellä ajalla noussut suuria ravitähtiä. Ravikilpailuinnostuksesta huolimatta hevoskasvatuksen pääpaino oli edelleen sotaa edeltävän ajan tapaan vankoissa, hyvärakenteisissa ja käyttöominaisuuksiltaan ensiluokkaisissa työhevosissa. Muun maan tavoin myös Jämsässä saavutettiin sodan jälkeisinä vuosina hevoskasvatuksen määrällinen huippu. Laatu ei silti laskenut, sillä sodan aikana ja sen jälkeen Jämsässä vaikuttaneista oriista useampi sai jälkeläisistään kiittävän palkinnon.

Parhaita sota-ajan ja sitä seuranneiden vuosien jämsäläisiä oriita oli Jämsään viiden vuoden aikana lähes 500 jälkeläistä jättänyt ori Visu 3796, joka palkittiin jälkeläisistään useamman kerran I palkinnolla. Muita hyviä oriita olivat mm. samoin I palkinnon jälkeläisluokassa saanut Merkki yh 844, II palkinnolla palkittu Kulkuri 4305 sekä II palkintoa vastaavan B-merkinnän saanut Sorri 4693.

Suosittuja oriita olivat myös Pore 4939 ja Evakko 4345, jotka kuitenkin saivat tyytyä huonompiin jälkeläispalkintoihin. Pore sai jälkeläisistään peräti miinusmerkkistä tulosta tarkoittavan D-merkinnän, vaikka olikin yksilönä huipputasoa. Kilparadoilla Pore oli kuitenkin yksi 1950-luvun menestyneimpiä jämsäläishevosia ennätyksellään 36,0. Suurjuoksijarajan alittivat siitosoreista myös Sorri ajalla 39,0 sekä Merkki, jonka ennätys oli hyvä 32,4.

Suomalaisomistuksessa olevat lämminveriset ravihevoset saivat pitkän kädenväännön jälkeen Suomen Ravirenkaalta kilpailuluvan suomalaisilla radoilla vuoden 1960 alusta eteenpäin. Jämsän raveissa lämminveriset nähtiin kilpailemassa ensimmäisen kerran saman vuoden heinäkuussa uuden katsomon vihkiäisraveissa, tuolloin vielä ajan tapaan sekasarjoissa suomenhevosten kanssa.

Lämminveriasiassakin oli Jämsän seudulla kuitenkin oltu aikaa edellä jo ennen ensimmäistä kilpailuesiintymistä, sillä Yhtyneet Paperitehtaat oli jo vuonna 1958 tuonut Neuvostoliitosta Kalka-tamman Jämsänkoskelle. Kalka oli Urho Kekkosen lahjahevosten jälkeen ensimmäinen Suomeen tuotu lämminverinen, ja ensimmäisten joukkoon se ehti myös Suomessa syntyneiden lämminverivarsojen emänä – se varsoi matkalla junanvaunussa orivarsan, joka nimettiin Kamrat Veikoksi. Kamrat Veikosta kehittyi Yhtyneitten Jämsän tehtaalla eli Kaipolassa yksityisvalmentajana tuolloin toimineen Martti Keskisen käsissä ensimmäinen lämminveristen suurmestari (voitto tuli vuonna 1964) sekä arvostetun valiorajan eli 1.20:n alittaja. Yhtyneiden talli lopetettiin jo vuonna 1967 yhtiön joutuessa myllerryksen ja saneerauksien kouriin. Ainekset piirtyä suomalaiseen lämmiverihistoriaan vieläkin suurimmin olivat kuitenkin olleet sitä ennen olemassa, sillä muiden kauppojen yhteydessä Yhtyneille oli tarjottu lahjoituksena Yhdysvalloista 3-vuotiasta 1.13 -aikaista oriitta. Mitä se olisikaan saanut aikaan 1960-luvun lämminverisille?

Suomen ennätysten tehtailu Jämsän radalla jatkui vuonna 1963, kun jämsäläisen V.A. Koljosen kasvattama ja omistama 3-vuotias ori Pavejuoksi ennätysnumerot 1.36,6 – nekin tosin syntyivät vielä 1000 metrin matkalla. Neljä vuotta myöhemmin saatiin myös ensimmäiset jämsäläiset tähtijuoksijat, kun V.A. Koljosen tamma Hovitar sekä E. Inkiläisen ruuna Purjekas alittivat tähtirajan elokuisissa ilta-ajoissa. Samoissa raveissa nähtiin kilpailemassa myös venäläinen ravijoukkue.

Iltaravien, lämminveristen ja kansainvälisyyden lisäksi modernin raviurheilun tulosta kertoi vuonna 1968 radan viereen valmistunut valmennustalli, joka – kuinka ollakaan – oli ensimmäisiä Suomeen valmistuneita ammattilaistalleja. Ravitalliosakeyhtiön omistaman tallin ensimmäinen vuokraaja oli Koskenpäällä kasvanut Martti Keskinen, josta kasvoi yksi arvostetuimmista suomalaisista ammattivalmentajista. Tallimestariksi hänelle tuli Jorma Evijoki, joka ehti myös kohota valmentajien kärkikaartiin ennen tapaturmaista kuolemaansa hirvikolarissa.

Raviurheilun 1960-luvun lopulla alkanut nousukausi tiesi myös Jämsän radalle kultakautta, joka kesti aina 1980-luvun alkuun saakka. Parhaimmillaan Jämsässä ajettiin 1960-luvulla lopussa jopa kuudet ravit vuodessa. Vuonna 1969 järjestettiin radalla suurkilpailukin, nuorten lämminveristen Suomen mestaruusajot. Vuotta aiemmin näki radalla päivänvalon myös yksi erikoisempi Suomen ennätys, kun tamma No Girls xx laukkasi lämminveristen 1100 metrin kiitolaukkakisassa ajan 1.09,9.

Kesäisen ravikauden päätapahtumana säilyi myös kilpailutoiminnan kultakaudella perinteinen heinäkuun kaksipäiväinen kilpaviikonloppu. Sen vetovoimaa lisäämään kehitettiin vuonna 1974 oma suurkilpailu. Molemmille roduille suunnatun Jämsän Äijän ajon voiton ratkaisi kahden osakilpailun, lauantain tiukan mailin ja sunnuntain 2100 metrin yhteisaika. Suurkilpailun nimellä ja palkinnoilla Jämsän Äijän ajo jatkui vuoteen 1983 saakka. Viimeisestä suurkilpailun arvonimeä kantaneesta Äijän Ajosta ovat peräisin myös Jämsän rataennätyksenä vuoteen 2011 säilynyt Gougen juoksema 15,8a. Kun Jämsän Äijän ajo vuonna 2011 herätettiin nimiajona henkiin, saatiin Jämsään heti myös uusi lämminveristen rataennätys Vickwiren juostessa Äijän ajossa ajan 15,5.

Raviurheilutoiminnan tärkeyden kasvaminen toiminnassa heijastui seuran nimeen saakka: vuonna 1975 vaihdettiin seuran nimi Jämsän hevosjalostusseurasta Jämsän Raviksi. Pelkkiin raveihin ei silti keskitytty, vaan jokavuotiset tamma- ja varsanäyttelyt pidettiin entiseen tapaan. Siitosoriiden pito oli Jämsässä loppunut vuonna 1965 käytännössä katsoen kokonaan, ja työhevosten tarpeen radikaali väheneminen pudotti Jämsän hevosmäärän alimmilleen 1970-luvun alkuun mennessä – ihan kuin muuallakin Suomessa. Uuden ajan mukana kuitenkin tuli kasvava ravihevoskasvatus sekä ratsastusharrastus. Kauan ei mennyt, että jämsäläiset saavuttivat myös niissä menestystä: vuonna 1978 syntyi Jämsässä Kähön tilalla Bettina Kähö, josta tuli markkamiljonääri ja suurkilpailuvoittaja. Suomenhevospuolellakin nousi tähtiä: 1960-luvun menestyjä oli V.Koljosen Jämsään ostama tamma Ero-Vappu, joka olisi ollut kuningatarkilpailuunkin varteen otettava menestyjä, mutta ei kantakirjaamattomuutensa takia päässyt mukaan. 1980-luvulla Jämsän hevosista nähtiin kuitenkin jo kuninkuusraveissa ori Konna-Toimi, ja seuraavalla vuosikymmenellä kuningatarkilpailussa oli mukana Pentti Pullin tamma Viskun Tyttö, joka vuonna 1994 ylsi kokonaiskilpailussa toiselle sijalle.